Olen Anna Korolainen Crevier, ammatiltani näyttelijä ja tulen muusikkoperheestä, mutta silti (tai kenties juuri siksi) laulaminen on aina ollut minulle hankalaa. Näen jatkuvasti ympärilläni ihmisiä, joille laulaminen tuntuu luontevalta ja vaivattomalta, ja jotka voivat äänensä avulla sekä vilpittömästi ilmaista tunteitaan että ansaita elantonsa.

Teinivuosien äänenmurroksesta alkaen olen kokenut olevani vääränlainen laulaja. Ääneni on naiseksi matala ja huokoinen, ja vaikka puhuessani koen oloni varmaksi ja rauhalliseksi, puhjetessani lauluun tuntuu kuin ilmaisuni jäisi jumiin ääneni sävyyn. Laulutekniikkaa on toki hiottava, mutta suuren vastuun epävarmuudestani kantaa se yksinkertainen fakta, että äänialani on noin kvintin matalampi kuin keskivertonaislaulajalla. Siksi esimerkiksi Toivelaulukirjoja omaksi iloksi läpi soittaessani nuotit loppuvat kesken ja niin kutsuttu breikkikohta tulee ylös kivutessa liian aikaisin. Tämä sai minut ajattelemaan pitkään, että ääneni on liian hento ja rajallinen julkisiin lauluesityksiin. Kummalliselta tuntui myös laulun ja puheen suuri ero, kun syvän puhepätkän jälkeen jouduin kipuamaan monta sävelaskelta ylöspäin ylettyäkseni transponoimattomiin kappaleisiin.

Monen mutkan, muun muassa äänihuulissa olleen polyypin leikkaamisen jälkeen aloin syventyä laulamiseen enemmän ja löysin lopulta oman laulunopettajani tuntien lisäksi Iran tunneille. Valittelin huonoa tekniikkaani ja liian matalalta alkavaa äänialaani odottaen listaa ongelmistani ja kikkoja, joilla tavoittaisin vihdoin sen oikean, korkean naisäänen. Iran lähestymistapa kuitenkin yllätti minut täysin. Tiukan jumppaohjelman laatimisen sijaan hän kysyi minulta kysymyksen, johon en aiemmin laulaessani ollut edes miettinyt vastausta: ”miten haluat laulaa tämän kappaleen”? Tämä yksinkertainen kysymys sai minut ymmärtämään, että laulaakseni mitä tahansa minun tulisi ensin ottaa biisi omakseni. En siis esiintyjänä kiipeä biisin tasolle vaan teen kappaleesta omanlaiseni niin, että oma ääneni siihen riittää. Tämä sisältää toki teknistä harjoittelua, mutta niin, että se palvelee kappaleen sisältöä ja omaa näkemystäni esiintyjänä.

Ira opetti minulle myös harjoitteita pehmeälle kitalaelle ja kielelle, joiden avulla sain kuin huomaamatta kurottua ääntäni kiinteämmäksi, ja näin monipuolistettua mahdollisuuksiani erilaisten kappaleiden osalta. Muistan Iran sanoneen, että minulla on oikeus olla se tumma- ja käheä-ääninen Anna, joksi olen kasvanut, mutta olen vapaa kokeilemaan myös muita minuuksia esimerkiksi puhumalla ja laulamalla korkealta ja kirkkaasti. Harjoittelemalla sitoutuneesti tämä onnistuu, mutta se ei vie pois tai tee huonommaksi luontaista tapaani kommunikoida. Tämä lähestymistapa teki laulamisesta vapauttavaa, ja olen Iran tunneilla aloitettuani löytänyt aivan uudenlaisen näkökulman omaan ääneeni ja harjoitteluun.

Tänä keväänä olen ollut onnekas päästessäni mukaan kahteen projektiin, joissa musiikki ja laulu ovat teatteriesityksen keskiössä. Näyttelen koko kesän HIT Helsingin lasten musiikkiteatterinäytelmässä ”Taneli ja Tunari taikavoimia etsimässä” Tervasaaressa, jossa neljän laulavan hahmoni kautta minun on välttämätöntä löytää ääneni avulla monenlaisia minuuksia. Olen saanut laulaa väärin tuntematta häpeää, koska kyseessä on roolihahmo ja hänen maailmansa, ei henkilökohtainen virheeni. Toinen projekti on Teatteri Quo Vadiksen alla toimiva Vino puu -bändi, jossa laulan, näyttelen ja soitan viulua. Klassisen musiikkitaustani takia bändisoitto on minulle uutta ja ihmeellistä: en voi vieläkään uskoa, että saamme itse sovittaa ja säveltää kappaleemme! Bändissä olen myös tajunnut, että minulla on lupa laulaa juuri niin matalalta kuin haluan. Kummallinen tenoriääneni on siis yhtäkkiä rikkaus, josta saan myös nauttia ja joka tekee lopputuloksesta persoonallisen, eikä este jonkin valmiin kappaleen tulkitsemiselle.

Olen vihdoin ottamassa ääntäni omakseni, ja itseni ilmaiseminen valuu hitaasti mutta varmasti puheen puolelta myös lauluun. Kiitos siitä Iralle ja muille ympärilläni oleville tienraivaajille!